19. toukokuuta 2019

Nainen armeijassa - Minun kokemukseni

Kuten olen jo asiaa hieman sivunnut tässä postauksessa, jossa pohdin omaa minuuttani, olen suorittanut viime vuonna naisten vapaaehtoisen asepalveluksen. Nyt, kun kotiutumisestani on kulunut lähes puoli vuotta, haluan hieman avata omaa kokemustani intistä ja omasta palveluksestani.

Haluan näin heti alkuun sanoa sen, että armeija on rankka kokemus kelle tahansa ja se vaatii jokaiselta paljon, mutta ei keneltäkään mahdottomia. Kaikille intti ei sovi ja sellaisella "tulin, näin, voitin" -asenteella sinne ei kannata lähteä. Tarinani on subjektiivinen ja sitä ei voi täysin yleistää, vaikka onkin todettu, että on edelleen asioita, joita tulisi parantaa naisten vapaaehtoisessa asepalveluksessa. Armeija on kokemuksena ainutlaatuinen ja unohtumaton, ja suosittelen sitä jokaiselle, jota asia vähänkään kiinnostaa. Vaikka intti vaatii paljon, antaa se myös vaativuudessaan paljon takaisinkin. Jo melko kliseinen sanonta "armeija on elämän parasta ja paskinta aikaa" on täyttä totta.

Suoritin palvelukseni Panssariprikaatissa saapumiserässä II/18 ja palvelusaikani oli puoli vuotta. Kuulun miehistöön ja sodanajan tehtäväni on sotilaskeittäjä. Armeijaan meneminen oli haaveenani jo yläasteella ja ajatuksen kypsyttyä muutamia vuosia, lähetin hakupaperit omaan aluetoimistooni heti täysi-ikäistyttyäni. En missään vaiheessa odottanut mitään kovin ruusuista palvelusaikaa, vaan tiesin, että rankkaa tulee olemaan sekä henkisesti että fyysisesti. Olen kaikkea muuta kuin mitä ihanteelliseen sotilaaseen rinnastetaan: en ole sosiaalinen ja itsevarma, superliikunnallinen tai hyvä kaikessa, mutta palava haluni täyttää oma paikkani maanpuolustuksessamme ajoi minua inttiin. En edelleenkään ole mikään huippusotilas, mitä yleensä oletetaan, kun kuullaan, että nainen on suorittanut armeijan. Toinen asia, mitä monesti ajatellaan on se, että nainen on palvellut vuoden ja saanut johtajakoulutuksen. Niin minullakin oli ensimmäisenä ajatuksena, että haluan johtajakoulutukseen, mutta haaveet kaatuivat ja päädyin toiseen valintavaihtoehtooni sotilaskeittäjäksi. Toisaalta se on minulle edelleen pettymys, mutta toisaalta olen sitä mieltä, että skapparit tekivät oikean ratkaisun laittaessaan minut spadeksi. Olen oppinut, että kaikki tehtävät (ja palvelusajat) ovat yhtä tärkeitä ja arvokkaita. Vaikken johtajaksi päässytkään, ei se tee minusta sen huonompaa ihmistä. Tärkeintä on, että jokainen pystyy hoitamaan kunnialla hänelle osoitetun tehtävän.

Jos ajattelen asiaa siltä kantilta, että kaduttaako minua se, että suoritin armeijan, niin ei, mutta uudelleen en sinne menisi. Vaikka palvelusaikani oli "vain" puoli vuotta, ehti siinäkin ajassa käydä melkoisen myllyn läpi. Positiivisia asioita, joita mukaani tarttui, olivat hyvä koulutus, uudet ystävät P-kauden naistentuvasta ja etenkin henkinen kasvu. Suurimpia kasvunpaikkoja minulle olivat epävarmuuden sietäminen ja perfektionismini. Intissä opin sen, että riittää, kun tekee parhaansa, vaikka sen ajatuksen sisäistäminen tuntui välillä vaikealle. Aina ei yksinkertaisesti riitä aika tai voimat viilata kaikkia yksityiskohtia. Aina ei tarvitse olla se paras, täydellisin ja tehokkain, vaan riittää, kun on oma keskinkertainen itsensä ja hoitaa hommansa parhaan kykynsä mukaan. Ja intissä mikään ei ole niin varmaa kuin epävarmuus. Se on pakko hyväksyä ja toimia sen mukaan.

Kuten elämässä yleensä, myös armeijassa on niitä huonompia puolia, joiden kanssa kaikki joutuvat taistelemaan. Minun kohtaamani negatiiviset asiat kohdistuvat syrjintään ja epäasialliseen käyttäytymiseen. Jäin P-kauden jälkeen ainoaksi naiseksi joukkueeseeni ja miehistöön. Muut ryhmäni jäsenet olivat hyvää pataa keskenään, mutta en sopeutunut ryhmääni. Mitä kovemmin yritin soluttautua joukkoon, sitä enemmän he työnsivät minua pois. Koin väheksyntää ja olin se ryhmän ulkopuolinen ja ei-toivottu jäsen, jota autettiin, koska oli pakko. Valitettavasti armeija perustuu ryhmätyöhön ja -henkeen, ja ryhmä on yhtä vahva kuin sen heikoin lenkki. Näin jälkiviisaana olen tajunnut, että asialle olisi luultavasti ollut jotain tehtävissä, mutta ajattelin silloin, että tilanne vain pahenee entisestään, jos rupean vielä kantelemaankin.

Vaikka se tuntuu edelleen pahalle, etten päässyt mukaan ryhmään, toisaalta ajattelen, että se osittain kasvatti henkistä kanttiani entisestään. Täytyy kyllä myöntää, että sillä hetkellä se ei tuntunut kovin mieltä ylentävälle ja itkettyäkin välillä tuli. Kun pimeässä yöllä parin tunnin yöunien jälkeen lähtee yksin keittämään aamupuuroa ja sitä sovittua apua ei tulekaan, täytyy siinä pystyä toimimaan omin avuin. Hommat oli hoidettava ja joukot ruokittava.

Kokemuksena armeija on juuri sitä, mitä luvataan. Kasvattava ja ainutkertainen. Jokaisella on oma kivinen tiensä kuljettavanaan. Vaikka muiden ryhmäläisteni kiusaaminen jätti minuun jäljet, yritän ajatella palvelusajastani niitä mukavampia puolia. Olen saanut muutaman todella hyvän ystävän, joita en vaihtaisi pois mistään hinnasta, sekä uudenlaista rentoutta ja henkistä kestävyyttä. En silti toivo kenellekään samanlaista kohtelua. Jotkut saattavat ajatella, että vapaaehtoisena naisena armeijaan menneellä ei ole mitään valittamista, koska hän on mennyt sinne omasta halustaan. Jokainen on kuitenkin vastuussa omasta käytöksestään, eikä kenenkään (ei miehen, ei naisen, ei muunsukupuolisen) pidä joutua kokemaan kiusaamista. Tästä viisastuneena haluan antaa sellaisen vinkin, että jos kohtaat epäasiallista käyttäytymistä, kerro siitä jollekulle. Sosiaalikuraattori ja sotilaspastori ovat siellä sinua varten, jos koet tarvitsevasi juttuseuraa.

Tsemppiä kaikille nykyisille ja tuleville sotilaille!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kiitos viestistäsi!