Kuka minä olen?

Tämä kysymys on hyvä jokaiselle pohdittavaksi aika ajoin, ja minulla se on pyörinyt viime ajat melko tiuhaan ajatuksissa. Minä, toistaiseksi vielä nimettömänä pysyttelevä, ihminen olen 21-vuotias naisen alku. Olen epävarma ja -tietoinen siitä, mitä elämältäni haluan. Mahdollisuuksia on niin monia ja toisaalta niin vähän. Olen aina viime aikoihin asti tiennyt, mitä haluan elämältäni. Pääsin peruskoulun jälkeen opiskelemaan sinne, minne halusin, valmistuin sieltä ja suoritin naisten vapaaehtoisen asepalveluksen, joka on ollut haaveenani jo yläkouluajoilta asti. Nyt kotiuduttuani ja aloitettuani uuden työn olen alkanut pohtia jälleen tulevaisuutta. Mitä teen elämälläni?

Olen koulutukseltani leipuri-kondiittori ja ylioppilas. Olen kiltti kympin tyttö, joka repäisi ja suoritti naisten vapaaehtoisen asepalveluksen, vaikkei kovin moni sitä uskonutkaan (joskus itsekin epäilin päätöstäni). Kotiutuessani olin samaan aikaan sekä tyytyväinen että pettynyt siihen, että lähdin inttiin. Toisaalta en saanut armeijasta sitä, mitä sieltä etsin, mutta toisaalta koin paljon ainutkertaisia asioita, joista voin olla vain kiitollinen. Sain hyvän koulutuksen, ystäviä ja lisää kanttia, toisaalta koin syrjintää ja vähättelyä, olin ulkopuolinen ja ei-toivottu, kehoni ei aina kestänyt. Mutta niinhän sitä on sanottu, että intti on elämän parasta ja kauheinta aikaa. Ja toisaalta sellaistahan elämä on; välillä aurinko paistaa ja toisinaan tulee kuraa niskaan ihan urakalla.

Tällä hetkellä olen töissä paikallisessa leipomossa määräaikaisessa työsuhteessa, joka päättyy syksyllä. Siihen asti on elämäni jotenkin suunniteltu. Mutta mitä sitten? Asuinkunnassani ja sen lähiympäristössä alani työt ovat kiven alla; tämäkin työpaikka oli onnen kantamoinen. Toisaalta myös jatko-opiskelu vielä kiinnostaisi, mutta olen epävarma siitä, minne suuntaisin. Elintarviketiede sinänsä kiinnostaa minua ja siitä voisi olla työssäni hyötyä, mutta sitä opetetaan vain Helsingin yliopistossa Viikin kampuksella. Minulla on todella korkea kynnys lähteä Helsinkiin. Näen jo painajaisia sen liikenteestä. Tällä hetkellä minua kiinnostaisi kaikkein eniten kirjallisuustiede Tampereen yliopistossa, mutta eräs lähisukulaiseni on sitä mieltä, että filosofian maisteri ei ole mikään ammatti, enkä tee sillä koulutuksella mitään. Tottahan se on oma valintani, mitä elämälläni teen, mutta tuntuu ikävälle, ettei haaveni saa hyväksyntää. Kolmantena urahaaveenani on leipurin tai kondiittorin ammattitutkinto, jonka jälkeen voisin tehdä töitä vaikka omassa yrityksessä. Toisaalta olen pohtinut myös opetustöitä, mutta olen sellainen "kädet savessa"-tyyppi, että tykkään itse ennemmin tehdä kuin katsella vierestä. Olen myös tuskaillut sen ajatuksen kanssa, että jos haluankin yliopistoon opiskelemaan, kannattaisiko minun hakea jo nyt keväällä yhteishaussa vai vasta ensi vuonna tai joskus myöhemmin.

Leipominen on ollut minulle jo ala-asteelta asti unelma-ammatti, ja nyt tuntuu, että heitän hyvän koulutukseni hukkaan, jos en teekään alani töitä, vaan alan opiskelemaan vaikka kirjallisuutta. En näe selkeästi sitä, missä haluan olla esimerkiksi viiden tai kymmenen vuoden päästä, vaikka joskus se oli minulle päivänselvää. Olen joskus leikitellyt ajatuksella omasta leipomosta, mutta tällä hetkellä se ei ole ajankohtaista. Ehkä myöhemmin, kun elämä on vakiintuneempi. Mutta koska on se hetki? Välillä tuntuu, että pää halkeaa, kun pohdin näitä ja pyörittelen asioita ensin toiseen suuntaan ja sitten takaisin. Onko muita samassa tilanteessa olleita/olevia? Kaikki vinkit ja ohjeet otetaan ilolla vastaan.